Nyt kun kevät alkaa lähestymään, ja jossakin suunnitellaan muraalin maalaamista, niin on aika julkaista tämä muraaleihin kriittisesti suhtautuva kirjoitus (joka valmistui viime vuoden lopussa, mutta unohtui julkaisemattomien laatikkoon).
Tämä kirjoitus käsittelee pääsääntöisesti kokemuksia muraaleista Joensuussa. Mutta kirjoitus voidaan ulottaa mihin tahansa suomalaiseen kaupunkiin.
Suomalaiset kaupungit ovat joutuneet villien muraalitaiteilijoiden hyökkäyksen kohteeksi viime vuosina. Tästä voi syyttää tai kiittää, riippuen tietysti kuinka kukin itse muraalitaiteen kokee, Upeart-taidekollektiivia. Upeart-kollektiivi kuratoi vuosina 2016–2018 eri puolille Suomea 50 suurikokoista seinämaalausta. Web-sivujen mukaan tämä kollektiivi toimii tuottajana ja välittäjänä taiteilijoiden ja mahdollisten työntilaajien välillä. Alustatalouden opit ovat siis käytössä nyt myös taiteen kentällä.
Hypetys siitä, että muraalit kaunistavat ja elävöittävät harmaita suomalaisia kaupunkeja, näyttää lisääntyvän. Vaikka onneksi myös jonkin verran on kuultu vastakkaisia mielipiteitä. Kaupungit vallannutta muraalitaidevillitystä tulisi rajoittaa, tai ainakin kuratoida, pian ennen kuin on liian myöhäistä. Syyt ovat snobistisesti seuraavat: taiteen tulisi aina heijastella ja keskustella ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Taiteen tulee kiistää, myötäillä, haastaa ja lisätä tietoisuutta. Nyt olemassa olevat muraalit eivät osallistu paikallisen kulttuurihistorian uudelleen kirjoittamiseen tai tulkintaan. Ne eivät lisää tietoa, eivät haasta eivätkä reflektoi sitä.
Joensuun kaupungin entinen kaupungin arkkitehti Mauno Tuomisto puhui niistä kiiltokuvina (Sanomalehti Karjalainen 2.10.2019), ja toimittaja Paula Holmila luonnehti muraaleja visuaaliseksi saasteeksi, muzakiksi (Holma, P. Huonot muraalit ovat visuaalista saastetta, joka pilaa kaupunkikuvaa. Helsingin Sanomat. 11.7.2019). Vai mitä voi olla tekemistä yltiövärikkäällä ruusukimpulla kietoutuneena kauriin sarviin paikallisten ihmisten elämänpiirin kanssa? Tai kruunupäisellä karhulla vaaleanpunaisten ruusujen alla? Voi olla, että yksi syy kuvaston mielikuvituksettomaan ennalta arvattavuuteen (luonto, karhut, kauriit, [norjalaiset] lohet, [hollantilaiset]ruusut, fotorealistiset kuvasuurennokset…) tulee siitä, että kuvien tekijät eivät todennäköisesti tunne hienovireisiä yhteiskunnallisia signaaleja. Useissa tapauksissa “muraalitaiteilijat” ovat olleet ulkomaalaisia, jotka ovat pistäytyneet kaupungissa tilaustyön tekemässä. Tästä ei pidä tulkita, että taiteilijan syntyperällä olisi merkitystä asian kanssa. Merkitystä on sillä, kuinka hyvin taiteilija havaitsee yhteiskunnalliset signaalit, ja kykenee visualisoimaan ne merkityksellisiksi kuviksi. Tärkeämpää on tunnustaa se, että kuka ikinä maalaisi mitä ikinä rakennetun ympäristön pinnoille, syyllistyy ylimielisyyteen rakennettua ympäristöä kohtaan.
Tämä taas seuraavista syistä: nähdäkseni muraalin tekopaikaksi tulee aina valikoituneeksi seinä, jonka katsotaan olevan ”vähäpätöinen” ja “ruma”. Tässä on ensimmäinen kompastus asiassa. Kuka määrittelee mikä seinä on ”arvoton”, jonka siksi saisi peittää piiloon millä tahansa maalikerroksella? Muun muassa 2018 peitettiin muraalein Salossa vuonna 1935 valmistunut SOK:n vanha funktionalistinen viljasiilo. Vaikka kyseessä ei ollut mikään Alvar Aallon Paimion parantola, on kyseessä kuitenkin merkittävä rakennushistoriallinen kohde, joka nivoutuu kiinteästi Suomen arkkitehtuurin historian kertomukseen. Tässä on pelko siitä, että taloyhtiöt, taiteilijat, osakkeidenomistajat ja muut tahot, joilla ei välttämättä ole tietoa rakennuksen merkittävyydestä, asettuvat määrittelemään mikä on arvokasta rakennettua ympäristöä ja mikä ei. Esimerkiksi monet 1960- ja 1970-luvuilla suunnitelluista rakennuksista alkavat vasta nyt näyttäytyä arkkitehtoonisesti arvokkaina, puhumattakaan 1930-luvun modernista arkkitehtuurista ja myöhemmästä betonibrutalismista, jota omana aikanaan kauhisteltiin, mutta nyt kelpaavat sisustuslehtienkin kansikuviksi.
Yhteiskunnassamme on muotoutunut järjestelmiä, joissa tietyt ihmiset saavat toimia ”portinvartijoina” sen suhteen mikä koetaan milloinkin arvokkaaksi ja merkittäväksi. Usein tämän ”portinvartijuuden” saa koulutuksen ja asiaan perehtyneisyyden ansioista. Näin kulttuurimme ja myös tieteemme toimii. Ei voi olla, että kuka vaan saa maalata mitä vain ja mihin vain julkisessa tilassa. Tästä seuraisi räikeän häiritsevä rakennettu ympäristö. Tuntuman tästä saa, kun googlaa “muraalitaide Suomessa” ja laittaa päälle kuvahaun. Melkoinen sillisalaatti on haun tuloksena.
Lähes aina rakennettu ympäristömme on jonkun/joidenkin ihmisten tietoisesti suunnittelemaa. Joskus se ei ole kaikkien mielestä onnistunutta, ja jokaisella saa olla siihen mielipide. Näin ympäristömme kehittyy pikkuhiljaa. Mutta se, että voisimme maalata peittoon sitä, mikä ei meistä juuri nyt ole ”kivaa” kuulostaa sellaiselta, jota ehkä lapset tekisivät. On erittäin säälittävää, että muraalitaiteen tekemiseen osallistuvat ihmiset eivät myöskään ymmärrä yhtä taiteen ikiaikaista sääntöä: tyhjä tila on usein sommittelullisesti tärkeämpää kuin kuva-alan pakonomainen täyttäminen. Nyt isot seinäpinnat näyttäytyvät useimmille ”taiteilijoille” kuin punainen vaate härälle; pakko tehdä tolle jotain ja peittää se, reunasta reunaan. Nämä rakennusten ”tyhjät pinnat” on jätetty tarkoituksella ”tyhjiksi” rytmittämään rakennusten massoja ja niiden suhdetta ympäröivään infrastuktuuriin. Huomiota herättää myös se, että kun lukee kuvauksia näistä maalauksista vaikka juuri Upeart:in sivuilta, niin niiden yhteydessä ei ole mainittu sanallakaan mitään kyseisistä rakennuksista. Luulisi, että taiteilijat edes yrittäisivät keksiä miksi heidän maalaus on maalattu juuri sille pinnalle ja kuinka se huomioi ympäristön arkkitehtuuria.
Joten kun seuraavan kerran hihittelette torilta löytyville Taistelevat metsot-kopioille ja pastellisille barokkikukkakimppu-tauluille, niin älkää samalla ylistäkö viereistä muraalia kaupunkikuvan piristäjänä.
Kansikuva: Joensuun kaupunginkirjasto 1992. Suunnittelijat Arkkitehtitoimisto Helin & Siitonen. Joensuu, Koskikatu 25. Lisäksi kuvaliitteinä Pohjois-Karjalasta poimittuja rakennuksia, joihin hyvin voisi leväyttää päräyttävän muraalin!