Karjalaisuutta rakentamassa

14.5.2021

Tämä blogi on kirjoitettu Joensuussa, Pohjois-Karjalassa. Uskoisin, että “muunkuntalaisille” Suomessa Pohjois-Karjalasta tulevat mieleen tietenkin karjalanpiirakat, Koli ja kenties myyttiset ja osittain kuvitellut Karjalan heimot, kansantanssit, kansallispuvut ja runonlaulanta. Sekä se, että jotenkin se liittyy myös Venäjään. Ja kelohonkiin ja perinnerakentamiseen.

Tätä “karjalaisuuden” osittain myyttistä kertomusta on käytetty paljon matkailun markkinoinnissa. Omituisuudet ja poikkeavuudet kiinnittävät huomion ja muodostavat tarinoita, joita hyödyntää matkailun mainonnassa. Mikäpä siinä.

Arkkitehtuuri valjastettiin Pohjois-Karjalassa osaksi tätä “karjalaisuuden” tarinallistamista 1960- ja 1970-luvuilla niin sanotun uuskarelianismin muodossa. Arkkitehtuurisia teemoja, joita tässä blogissa käsitellään, käytettiin osittain myös 1980-luvulla erityisesti alueen eri kunnantaloissa.

Uuskarelianistinen ilmiö liittyi ennen kaikkea karjalaisen identiteetin ja menneisyyden korostamiseen sekä maakunnan matkailun kehittämiseen, jossa ortodoksis-karjalaisen kulttuurin ja perinteiden ajateltiin tarjoavan uusia näköaloja. Ensimmäistä kertaa ajatus karjalaisen rakennustyylin muistomerkistä esitettiin vuonna 1956. Tuolloin Ilomantsi-seura kutsui kotiseutujuhlaan kotiseutu- ja rajaseututyötä tekeviä ihmisiä. Tarkoituksena oli rakentaa runonlaulajan museo karjalaismallisen kotiseututalon muodossa (Björn 2006, 605).

Merkittävä yksittäinen innoittaja “karjalaisen rakentamisen” syntyyn oli Kižhin saari, puukirkoistaan tunnettu Äänisen saari Karjalan tasavallassa Venäjällä. Monet paikalliset arkkitehdit tekivät tutustumismatkoja Kižhin saarelle 1960-luvulla.. 1960- ja 1970-luvuilla valmistuneet uuskareliaaniset rakennuskohteet perustuivatkin hengeltään osittain kuviteltuun menneisyyteen. Niiden esikuvat sijaitsivat Venäjän Karjalassa kuten Suojärvellä, Salmissa ja Suistamossa. Nykyisen Suomen alueella ei tiettävästi samankaltaista historiallisesti vanhaa rakennustyyliä ole esiintynyt.

Ensimmäinen tämän tyylin rakennus, joka valmistui Pohjois-Karjalaan, oli Ilomantsiin Parppeinvaaralle vuonna 1964 valmistunut Runonlaulajan Pirtti. Runonlaulajan Pirtti-Säätiön perustamisasiakirjassa vuodelta 1959 todetaan, että sen tarkoituksena on vaalia karjalaisia ja kalevalaisia perinteitä, edistää niitä koskevaa tutkimusta, tukea ja edistää vanhan karjalaisen kulttuurin ja karjalaisten tapojen säilymistä, tukea kotiseututyötä sekä etenkin nuorison opiskelua ja harrastuksia sekä innostaa nuorisoa yhteistyöhön kotiseudun hyväksi. (Sulopuisto 2020, 38–41.) Asiakirjassa ei mainita suoraan matkailun edistämistä, eikä tämä välttämättä ole vielä tuolloin ollut ensisijaisena päämääränä. Se oli ikään kuin plussaa, jota myöhemmin opittiin käyttämään tietoisesti hyväksi matkailumarkkinoinnissa.

Runonlaulajan pirtin suunnittelijaksi palkattiin arkkitehti Aulis Kalma, joka oli tutustunut sodan aikana karjalaiseen rakennustyyliin aidossa ympäristössä ja tutustunut moneen karjalaiskylään. Kalman suunnitelmiin kuului Runonlaulajan Pirtin lisäksi Parppeinvaaralle rakennettava karjalaistalojen ryhmä. Parppeinvaaralle rakentuikin vuosien saatossa useiden “karjalaistalojen” kokoelma: Mateli Kuivattaren aitta avattiin 1971, Kestipirtti (nykyisin Luontopirtti Mesikkä) vuonna 1977, tsasouna vuonna 1980, Rajakenraalinmaja vuonna 1984 ja vuonna 1992 valmistui vaaran laelle Parppeinpirtti. Suomen Matkailutoimittajien kilta valitsi Kalevalan juhlavuonna 1985 Runopirtin kotimaan vuoden retkikohteeksi. Ensimmäisen viiden vuoden aikana alueella vieraili yli 100 000 vierasta. Runonlaulajan Pirtti ei aluksi toiminut liiketaloudellisesti. Ensimmäisinä toimintavuosina ei kerätty edes sisäänpääsymaksua. Sen katsottiin olevan vastoin karjalaista vieraanvaraisuutta.

Runonlaulajan pirtti
Runonlaulajan pirtti

Parppeinpirtti
Parppeinpirtti

Parppeinvaaran menestyksekäs malli innoitti osaltaan rajakarjalaisen kulttuurin ja arkkitehtuurin käyttämistä hyväksi laajasti muuallakin Pohjois-Karjalassa. Toinen merkittävä rakennuskohde oli Nurmekseen vuonna 1978 valmistunut Bomba-talo.

Bomba

Nurmeksen kaupunki käynnisti vuonna 1973 Matkailukaupunki-nimisen projektiryhmän, jossa arkkitehti Erkki Helasvuo ideoi malleja Nurmeksen matkailun edistämiseksi. Työryhmän mallissa “matkailukaupunki” jakaa Nurmeksen neljään osaan: Porokylä, läntinen kauppalanosa ja Ritoniemi–Kannaslahti. Porokylän merkitys hankkeelle oli sinne rakennettava terveyskeskus, joka tarjoaisi matkailijoille terveyspalvelut. Läntisen kauppalanosan etuja olivat liikekeskus ja torialue. Varsinainen matkailukaupunki muodostuisi sitten tuolloin lähes rakentamattomaan alueeseen Ritoniemi–Kannaslahti. Rantaviivaa alueelle kertyi lähes 10 kilometriä. Suurimmaksi ja kauneimmaksi alueen hotelliksi suunniteltiin Hyvärilän kunnalliskodin muuttaminen kartanohotelliksi. Ritoniemi, missä Bomba sijaitsee, oli osa tätä matkailukaupunki-hanketta. (Karjalainen 21.10.1973.)

Bomban karjalaiskylä on Pohjois-Karjalan turismin keskeisiä rakennettuja kohteita. Päärakennus Bomban talo rakennettiin vuosina 1977–78 karjalaisen hirsitalon tyyliin. Suunnittelusta vastanneilla Vilho Suonmaalla ja Jarmo Santalalla oli esikuvana rajan-takaisen Karjalan Suojärvelle 1855 rakennettu Bombinin talo. Bombinin talo edusti suurperheelle rakennettua asuinrakennusta, jossa olivat myös karjasuojat saman katon alla. Tällaiset suurperheiden asuinrakennukset olivat tyypillisiä Raja-Karjalassa muun muassa Salmissa, Suistamossa, Suojärvellä sekä Korpiselällä. Bomban karjalaiskylän yleissuunnitelma ja muut rakennukset on suunnitellut arkkitehti Erkki Helasvuo. (Sulopuisto 2020, 50.)

Bomban talo on pohjoismaiden suurin pyöröhirsitalo. Bomban talon rakennuttivat Suojärven pitäjäseura ja Karjalan liitto. Ympärille syntyi kokonainen karjalaiskylä toimintoineen, johon nykyisin mahtuu kylpylää ja majoituskapasiteettia. Nykyään Bomban toiminnoista vastaa Pohjois-Karjalan Osuuskauppa.

Bomba-talon rakennushistorialliset konnotaatiot liittyvät vahvasti aikalaiskeskusteluun, josta käytettiin nimitystä Bomba-talo, bombaherkkyys. Tällä tarkoitettiin halventavaa nimitystä vanhaa tai perinteistä rakentamista jäljittelevästä uudisrakentamisesta (Vartola 2014, 250.) Nimitys viittaa juuri Bomban lainattuun arkkitehtuuriin. Toisaalta on otettava huomioon, että esimerkiksi Bomba-talon ja sen ympärille rakennetun kylän tarve “alkuperäisyyteen” liittyy myös ensisijaisesti matkailuelinkeinon kehittämiseen. Aidon vastakohta on keinotekoinen, ja ne voivat esiintyä matkakohteessa hyvin erilaisina yhdistelminä, joten puhutaan myös alkuperäisyyden ulottuvuudesta. Bombinien talon jäljitelmä oli ulkomuodoltaan hyvin alkuperäisen kaltainen, mutta muodon ja sisällön alkuperäiseksi rakentaminen olisi tarkoittanut muuta kuin matkailullista lähtökohtaa. Bomba-talo voidaan nähdä alkuperäisyyden näkökulmasta aidon ja keinotekoisen yhdistelmänä. Ympäröivässä kylässä jäljiteltiin karjalaista arkkitehtuuria ja pyrittiin luomaan alkuperäinen, menneen elämäntavan mukainen miljöö (Pöllänen 2014, 63).

Bomba talo
Bomba talo

Muita Ilomantsin Parppeinvaaran ja Bomban innoittamia maakunnan uuskareliaanisia rakennuskohteita, jotka on rakennettu matkailun edistämiseksi ovat Korpiselkätalo (1985, arkkitehti Erkki Helasvuo) ja Taistelijantalo (1988, arkkitehti Erkki Helasvuo).

Uuuskareliaanista tyyliä käytettiin myös pyhättöjen rakentamisessa. Toisen maailmansodan jälkeen Pohjois-Karjalaan tuli siirtolaisina uutta ortodoksiväestöä. Tämän johdosta maakuntaan rakennettiin useita kreikkalaiskatolisia kirkkoja ja rukoushuoneita. Usein uusiin pyhäkköihin suunniteltiin karjalaisvaikutteisia koristeaiheita. Pyhättöjen arkkitehtoninen ilmaisu etsi muotoaan. Uuskareliaanisen tyylin mukaisia ortodoksisia tsasounia rakennettiin maakuntaan useita 1980-luvulla.

Tällaisia uuskareliaanisia pyhättöjä ovat muun muassa: Bomban tsasouna (1980, Erkki Helasvuo), Kontiolahden ortodoksinen kirkko (1982, Erkki Helasvuo), Enon ortodoksinen rukoushuone (1987, Erkki Helasvuo) sekä Honkavaaran tasaouna (2001, Vilho Suonmaa).

Bomban tsasouna.
Bomban tsasouna

Honkavaaran tsasouna
Honkavaaran tsasouna

Karjalaisia teemoja käytettiin, joskin hyvin vaimeasti, myös alueen kunnantaloissa. Esimerkiksi Ilomantsin kunnantalon kokonaismuoto, suureelliset sisäänkäynnin portaalit, porrasnousut ja porraskatokset, tiilikudelman ornamentiikka ja sen tumma “hirsimäinen” sävy reflektoivat tätä karjalaista perinteikkäistä hirsitalorakentamista. Samankaltaisia elementtejä näkyy myös suureellisessa Valtimon kunnantalossa, jonka alkuperäinen muoto, joka ei aivan sellaisenaan toteutunut, perustui suureen navettaan. Tällä haluttiin yhdistää kunnantalo luonnollisesti osaksi maatalousvaltaista kuntaa.

Lähteet:

Björn, Ismo 2006. Ilomantsin historia. Otavan Kirjapaino Oy.

Pöllänen, Miia 2014. Karjalantalo vetovoimatekijänä ja perinnekulttuurin symbolina. Nurmeksen matkailu Ylä-Karjalan kirjoittelussa 1975–1982. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta. Historia- ja maantieteiden laitos. Suomen historian pro gradu -tutkielma.

Sulopuisto, Sirpa 2020. Matkailun kehittämissuunnitelmia Pohjois-Karjalassa. Kirjassa Matkalla. Kirjoituksia karjalaisen matkailun historiasta. Pohjois-Karjalan historiallinen yhdistys.

Vartola, Anni 2014. Kuritonta monimuotoisuutta – postmodernismi suomalaisessa arkkitehtuurikeskustelussa. Aalto-yliopiston julkaisusarja Doctoral Dissertations 103/2014.

Sanomalehdet:
Karjalainen 21.10.1973

Ota yhteyttä

Katso myös

Pieni hetki luovuudelle?

Kuinka usein ehdit antaa aikaa luovuudelle? Ota arjessa pieni paussi meidän kanssa ja tilaa meidän uutiskirje tukemaan yrityksesi luovuutta.

Paina sydämestä

Se sytyttää sydämen meidän toimistolla.

Sydän on syttynyt kertaa.